Gretchen am Spinnrade - Margareta rukin äärellä

Saksalaisen Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832) oli monilahjakkuus tai pikemminkin yleisnero. Häntä pidetään yhtenä saksankielisen kirjallisuuden merkittävämmistä hahmoista. Goethen kirjoittama runomuotoinen murhenäytelmä Faust kuuluu kiistattomasti maailmankirjallisuuden klassikoihin.

Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832)

Näytelmän päähenkilö Heinrich Faust on oppinut lääkäri, joka myy sielunsa ihmishahmossa ilmestyvälle paholaiselle Mefistofeleelle. Vastineeksi hän saa yliluonnollisia kykyjä ja tietoja elämänsä ajaksi. Näytelmään liittyy keskeisesti viaton ja kaunis Margareta (alkukielessä Gretchen), johon Faust aidosti rakastuu ja saa syvästi katumaan kauppaansa Mefistofeleen kanssa.

Pyhäinpäivänä - Allerseelen

Saksalaista Richard Straussia (1864-1949) voisi luonnehtia säveltäjänä myöhäisromantikoksi. Hän sävelsi hyvin kaunista tonaalista musiikkia ajalla, jolloin useat modernit suuntaukset hallitsivat säveltaiteen kenttää.

Strauss avioitui laulajatar Pauline de Ahnanin (1863-1950) kanssa. Ehkä osittain tämän vuoksi Strauss sävelsikin varsin laajan yksinlaulutuotannon, noin 170 yksinlaulua, joiden joukossa on myös runsasaasti orkesterisäestyksellisiä lauluja. Straussin yksinlaulut kuuluvat keskeisesti saksankielisen liedin perusohjelmistoon.

Richard Strauss (1864-1949)

Yksi Richard Straussin tunnetuimmista yksinlauluista on sävelletty Hermann von Gilmin (1812-1864) runoon Allerseelen ('Pyhäinpäivänä').

Hermann von Gilmin runo Allerseelen suomennettuna

Toivo Kuulan yksinlaulut - Paimenet Op. 29a No. 3

Kaksi paimenta karjoja metsään vie,
kaksi paimenta torvea soittaa,
niin vilvas on metsolan vihreä tie,
uni pienen paimenen voittaa.

Sinipiikojen karkelo keinutti pois
sen paimenen korpien syliin,
ja on kuni toisen soitto nyt sois
yhä kaipuuta suuriin kyliin.

Yksi illalla soittavi torvea vain,
yksi karjoja kotiin huhuu.
Sen toisen korvahan korpi ain
niin outoja unia puhuu.

Sen huilussa metsien houkutus soi,
sinipiiat on silmien eessä.
Hoi, paimenta hoi, hoi, hoi,
eksynyt paimen, kylä etsivi silmät veessä.


Toivo Kuulan (1883-1918) myöhäisempään yksinlaulutuotantoon kuuluu Eero Eerolan (1884-1939) tekstiin sävelletty "Paimenet" (1915). Paimenet on pitkälinjainen ja dramaattinen laulu, joka vaatii esittäjältään myös paljon äänivaroja ja pitkälle harjaantunutta laulutekniikkaa. Sävellysluonnokset viittaavat hyvin korkeaan sävellajiin, gis-molliin, mutta laulu julkaistiin kuitenkin alunperin f-mollissa.

Toivo Kuula (1883-1918) pohjalainen tulisielu

Toivo Kuulaa käsittelevä teksti kirjasta Suomalaiset mestarisäveltäjät (s. 67, Pekka Tuomikoski, Bells 2013) (klikkaa isommaksi)

Kirkkolauluaarteistoa - Soi, kiitos, soi

Soi, kiitos, soi - hartaita yksinlauluja 1 (Bells, 2015)

Soi, kiitos, soi - hartaita yksinlauluja 1 (Bells, 2015) on uusi kirkkolaulukokoelma. Sisältö nojaa vahvasti traditionaaliseen (perinteiseen) kirkkolauluperinteeseen.

Uusi kokoelma on jatkoa kustantamon aikaisemmalle Hartaisiin hetkiin -laulukokoelmalle.

Soi, kiitos, soi -kokoelmassa on kaksi hengellistä laulusarjaa: tsekkiläisen Antonín Dvořákin (1841-1904) Raamatullisia lauluja, op. 99, jonka laulutekstit ovat Raamatun psalmeja ja Ilkka Kuusiston (s. 1933) Alla Jumalan auringon, jonka laulutekstit ovat Niilo Rauhalan (s. 1936) käsialaa.

Dvořákin Raamatullisia lauluja (Biblické písně) on kymmenosainen laulusarja. Yleissävyltään hyvin lyyristen ja valoisien laulujen tekstit ovat kaikki Raamatun psalmitekstejä. Alkukieliset (tsekki) tekstit ovat vanhasta Kralicen Raamatusta. Lauluista on ollut vanhastaan laulettavia suomennoksia, mutta laulut on käännetty kokoelmaan uudestaan niin, että teksti noudattaa uskollisemmin alkukielistä musiikillista asua ja sanarytmiä.

Lauluja äideille

Äitini 

Miss' onkaan rakkaus, jonka valta voi meidät temmata kuolemalta, mi niinkuin enkeli, kaitsee, kantaa, ei mitään vaadi, vaan kaikkens' antaa?- Maan päällä yksi on voimakkain, on äidin rakkaus suuri vain.

- Zacharias Topelius

 Äidin rakkaudessa (lastaan kohtaan) on jotain syvällisen puhuttelevaa; sitä pidetään puhtaan rakkauden ilmentymänä kaikessa epäitsekkyydessään, uhrautuvaisuudessaan ja armollisuudessaan.

Uskon että tämä voimakas side kehittyy jo varhaislapsuudessa odotusaikana, kun äiti ja lapsi ovat elimellisessä yhteydessä toisiinsa.

Lukuisat taiteilijat ovat käsitelleet aihetta kauniisti niin kirjallisuudessa, runoudessa, maalaustaiteessa kuin musiikissakin - lauluissa ennen muuta.

Yksi tunnetuimpia ja rakastetuimpia perinteisiä äitienpäivälauluja on J.N. Lahtisen säveltämä ja Siiri Lamerin sanoittama Orvokkini tummasilmä. Laulussa rinnastuvat kauniisti lapsen hoivaama kukkamaa ja äidin hoivaama lapsi. Lapsi päättää luovuttaa äidilleen, kuin kiitokseksi kaikesta, pari kukkaa omasta kukkamaastaan.

J.N. Lahtinen: Orvokkini tummasilmä (san. Siiri Lameri) 1.säkeistö

Kevätsointuja - Suomalaista vappuperinnettä

Suomalaiseen vappuperinteeseen kuuluu olennaisena osana musiikkipedagogi ja kuorosäveltäjä P.J. (Pietari Juhani) Hannikaisen (1854-1924) säveltämä mieskuorolaulu"Kevätsointuja", joka on sävelletty runoilija Larin-Kyöstin (1873-1948) tekstiin. Serenadiluonteinen laulu on kuulunut erityisesti Ylioppilaskunnan laulajien vappuohjelmistoon, mutta vähitellen se on asettunut kaikkien mieskuorojen vappuperinteeseen.

Laulu on luonteeltaan keväisen raikas ja keveä. Siinä riemuitaan kevään voitosta: hankien ja jäiden sulamisesta, kukkien puhkeamisesta ja öiden valostumisesta. Samalla kaikki se herkistää myös rakkaudelle. Toisessa ja kolmannessa säkeistössä runoilija enteilee kevään saapumista myös omaan rintaan: kuinka elämä ja onni sittenkin voittavat hallaisen jakson jälkeen.

Videolla on Hannikaisen "Kevätsointuja" Mieskuoro Weljien tulkitsemana (P.J. Hannikainen kauneimmat laulut, BELLS-001, 2009). Kuoroa johtaa Jussi Linnanmäki.

Keijukaiskuningas - Erlkönig

Saksankielisessä romanttisessa runoudessa esiintyy toisinaan mystinen Erlkönig ('Keijukaiskuningas'). Ehkä kaikkein tunnetuimpana Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) tunnetussa balladissa Erlkönig, joka on tullut yksinlauluna tunnetuksi erityisesti Franz Schubertin (1797-1828) säveltämänä.

Franz Schubert (1797-1828)

Runo on synkkä, kauhuromanttinen kohtaus, jossa isä ratsastaa kuolemansairaan poikansa kanssa läpi öisen metsän. Poika hourii isälleen Keijukaiskuninkaasta, joka hyvin todentuntuisesti houkuttelee häntä mukaansa. Isä yrittää rauhoitella poikaansa, mutta houreet voimistuvat voimistumistaan. Kun lopulta saavutaan määränpäähän, on poika ehtinyt kuolla isän käsivarsille.

Oi, huomaatko vielä sen virren

Oskar Merikanto: Oi, muistatko vielä sen virren, Op. 52 No. 3

Oskar Merikannon säveltämä yksinlaulu Oi, muistatko vielä sen virren lienee useimmille suomalaisille tuttu. Se on laulu, johon liittyy erityisiä muistoja ja tunnelmia. Laulun ensimmäisen säkeistön on kirjoittanut Eino Leino 18-vuotiaana.

Oi, muistatko vielä sen virren,

jota lapsena laulettiin,

kun yö liki ikkunan liikkui

se virsi, se viihdytti niin.

Se antoi rintahan rauhaa,

se uskoa unehen loi.

Jos muistat vielä sen virren,

nyt laula, laula se, oi!

Lauluun on lisätty jälkeenpäin muitakin säkeistöjä, mutta ne ovat Juho Railion (1860-1921) käsialaa.

Beethovenin Gellert-laulut

Eräs kaikkein merkittävimmistä säveltäjistä länsimaisen taidemusiikin historiassa, Ludwig van Beethoven (1770-1827) ei omistautunut mitenkään erityisesti kirkkomusiikille.

Ludwig van Beethoven (1770-1828)

Vokaalimusiikinkin (laulettu musiikki) osuus hänen tuotannossaan on melko vähäinen, joskin siihen sisältyy monia upeita teoksia.

Hänen tuotannostaan löytyy kolme suurempaa kirkkomusiikkiteosta: Kristus öljymäellä -oratorio, op. 85, C-duurimessu, op. 86 ja Missa solemnis, op. 123.

Varsinaisia yksinlauluja (liedejä) Beethoven sävelsi joitakin kymmeniä, jos hänen kansanlaulusovituksensa lasketaan niiden lisäksi, määrä nousee toiselle sadalle.

Mielenkiintoinen tapaus hänen yksinlaulutuotannossaan on Op. 48 Kuusi laulua C.F. Gellertin runoihin. Laulusarjan runotekstit on poimittu saksalaisen Christian Fürchtegott Gellertin (1715-1769) kokoelmasta Geistliche Oden und Lieder (Hengellisiä oodeja ja lauluja). Runoilija ei ole erikseen tarkoittanut näitä kuutta runotekstiä esitettäväksi yhdessä, mutta niistä muodostuu elävä ja jäntevä kokonaisuus.

Laulusarja on sävelletty korkeaan äänialaan, joten alkuperäissävellajeissaan se sopii parhaiten tenori- ja/tai sopraanoäänelle. Se on lyhyehkö kestoltaan: kaikki kuusi laulua laulanee läpi noin 15 minuutissa.

Oskar Merikanto (1868-1924) - rakastettu laulusäveltäjä

Oskar Merikantoa käsittelevä teksti kirjasta Suomalaiset mestarisäveltäjät (s. 47, Pekka Tuomikoski, Bells 2013)
(klikkaa isommaksi)

Nicolai Geddan ajatuksia äänenmuodostuksesta ja laulamisesta

Törmäsin vuosia sitten mielenkiintoiseen artikkeliin Internetissä. Siinä eräs amerikkalainen oopperalaulaja (bassolaulaja, nimen olen unohtunut) haastatteli Nicolai Geddaa (s. 1925). Suomensin tämän mielenkiintoisen artikkelin. Onneksi, sillä en löytänyt kyseistä artikkelia enää. Tässä suomennokseni vapaaseen jakoon:

Nicolai Gedda

Nicolai Gedda

Nicolai Gedda on luonut pitkän uran yhtenä maailman ykköstenoreista. Hän debytoi 1952 Tukholmassa, synnyinkaupungissan, Adamin Longjumeaun posteljoonin roolissa, mutta hän oli laulanut pitkään kirkkomusiikkia ennen oopperaan siirtymistään. Tuottaja Walter Legge kiinnitti hänet, mikä osoittautui pitkäkestoiseksi nauhoitusyhteistyöksi, Englannin EMI:in ja Geddan tekemä nauhoitusten sarja 50-luvun alkupuolella toi esiin hänen vapaan, kauniin äänensä miljoonien ihmisten kuultavaksi ja kiihdytti hänen nousuaan kunnioitettuun kastiin. Hänet tunnetaan huikeasta tyylitajustaan ja täydellisestä ääntämyksestään. Hänen laulamanaan jokainen tavun pystyy erottamaan ja ymmärtämään selvästi olipa kyseessä sitten italia, ranska, saksa, venäjä tai englanti. Hän suoritti Metropolitan-debyyttinsä Faustin nimiroolissa 1957 ja toimi talossa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Yksi hänen rooleistaan on ollut Hoffmannin nimirooli Hoffmannin seikkailuissa, Lenski Jevgeni Oneginissa ja Belmonte Ryöstö Seraljissa.

Jos Nicolai Geddaa luonnehtisi yhdellä sanalla, se olisi "tyyli". Olin paikan päällä todistamassa tämän nuoren tenorin debyyttiä 1957 Metissä Gounodin Faustissa. Olin nimittäin Mephistopheleksena tuon illan esityksessä ja olin syvästi vaikuttunut Nickyn kauniin äänen ja selvän ääntämisen yhdistelmästä, kuten syvällisestä ranskalaisen tyylin tuntemuksesta. Tämä ensivaikutelma vain vahvistui, kun kuulin myöhemmin häntä Don Giovannin Don Ottaviona. Jälleen kaunis ääni ja lyömätön ääntäminen, mutta tällä kertaa italiaksi ja  puhtaalla mozartiaanisella tyylillä. Vuosien ajan olen laulanut tämän lahjakkaan miehen kanssa kaikkea Verdistä Musorgskiin, ja aina se on muodostunut yhtä miellyttäväksi kokemukseksi. Nickyn tyylitaju jokaisen säveltäjän kohdalla on laajalti tunnettua ja arvostettua hänen kollegoidensa parissa. Ja kaikki tämä on yhdistynyt hänen kauniiseen, hiottuun tekniikkaansa. Mikä osuus siitä on hankittua ja mikä lahjakkuuden tuomaa?

Nicky ja minä istuuduimme alas Metin pukuhuoneessa, jossa mietimme ikimuistoiset kaksi ja puoli tuntia. Meidän tenorimme syntyi Tukholmassa venäläiselle isälle ja ruotsalaiselle äidille. Hänen poikkeuksellinen kielellinen lahjakkuutensa on epäilemättä peräisin hänen elämänsä varhaisilta vuosilta. Hänen äidinkielensä oli ruotsi, mutta hän muutti kolmen vanhana Saksaan palatakseen taas synnyinmaahansa yhdeksän vuoden ikäisenä. Monimutkaistakseen kielellistä tilannettaan, hän lauloi venäläisessä kuorossa Leipzigissa, jossa hänen isänsä toimi kuoronjohtajana ja kanttorina venäläisessä Ortodoksisessa kirkossa. Siellä hänen isänsä opetti hänet laulamaan ja soittamaan harmoonia. Nicky opiskeli Ruotsissa ja suoritti tutkinnon latinan kielessä ja historiassa 1945. Kolmikielisen lapsuuden lisäksi hän sai latinan, englannin ja ranskan kielen repertoaariinsa opiskeluaikanaan, jolloin hän hallitsi (tarkoitan todella, hallitsi) kaikkiaan kuusi eri kieltä. Valmistumisensa jälkeen hän sai työpaikan pankista ja jatkoi laulamista sen ohessa, mutta vain kirkossa. Hän etsi itselleen lauluopettajaa, ja niinpä yksi hänen asiakkaistaan vei hänet tapaamaan ruotsalaista tenoria Carl Martin Öhmania, joka löysi nuoren Jussi Björlingin.

Nuottikirjojemme värikoodit

Ne joille Bells Publishing Oy:n yksinlaulukokoelmat ovat tuttuja, osaavat tunnistaa eri äänialalle kohdistetun teoksen kannen värin perusteella.

Kansikuva on kaikissa versioissa sama, mutta sen pohjaväri vaihtuu aina äänenkorkeuden mukaan. Äänialoihin ja sävellajivalintoihin liittyvää pohdintaa löytyy aikaisemmista blogeistani.

Bellsin laulukokoelmien kansien väritys: punainen korkealle äänelle, sininen keskiäänelle ja vihreä matalalle äänelle.

Punainen kansi kertoo, että laulukirjan sävellajit on valittu korkean äänialan mukaan, eli se sopii sopraano- ja tenoriäänille. Sininen kansi kertoo vuorostaan, että sävellajit on valittu keskiäänille, mezzosopraanolle ja baritonille sopiviksi. Vihreä kansi taas sen, että sävellajit on valittu matalaa äänialaa, eli altto- ja bassoääniä varten.

Laulajakohtaiset sävellajit

Jos aikaisemmin yksinlaulujen transponoimiseen, eli sävellajien muuttamiseen onkin suhtauduttu varauksella, niin nykyisin sitä käytetään paljon rohkeammin.

Yksittäiselle laulajalle jopa puolen sävelaskelen (pieni sekunti) siirrolla saattaa olla ratkaiseva merkitys siihen, kuinka laulu soi vapaasti, laulaminen tuntuu hyvältä ja helpolta. Varsinkin lauluharrastuksen alkuvaiheessa sillä voi olla paljon merkitystä, sillä käyttökelpoinen ääniala on vielä suppea. Muutenkin äänenmuodostusta on helpompaa ryhtyä opettelemaan ns. keskialueelta, jolla laulaminen on helpointa ja vaivattominta.

Useimmin korkeat sävelet tuottavat eniten hankaluuksia laulajille. Sikälikin laulun korkeimmilla sävelillä on paljon merkitystä, että laulun musiikillinen huippukohta sijoittuu usein niihin. Jos korkein sävel soi kireästi, tukahtuneesti, alavireisesti tai pahimmassa tapauksessa sitä ei saada edes laulettua, niin täytyy pohtia, että onko laulajalla edellytyksiä laulaa kyseistä teosta - ainakaan käsillä olevasta sävellajista.

Peruslähtökohta on yleensä se, että korkeampi sävellaji kuulostaa soinniltaan kirkkaammalta. Siksi sävellajia kannattaisi laskea mahdollisimman vähän. Ja päin vastoin, tummuutta tavoittelevan laulun sävellajia kannattaa nostaa mahdollisimman vähän.

Tutun kansansävelmän melodia, johon on merkitty melodian korkein ja matalin ääni punaisella.

Sopivan sävellajin valintaan vaikuttaa yksittäisistä muuttujista ehkä eniten laulun ambitus, eli laulumelodiassa esiintyvien äärisävelten (korkeimman ja matalimman sävelen) välinen ero. Ylläolevassa kuvassa näkyy tutun kansanlaulun "Jo Karjalan kunnailla" sanat ja melodia g-mollissa. Laulun matalin sävel b on merkitty punaisella ("jo"-sanan kohdalla). Vastaavasti laulun korkein sävel d2 (kaksiviivainen d) esiintyy kahdessakin kohtaa, ensimmäinen esiintymä merkitty punaisella ("kukkuu"-sanan jälkimmäisellä tavulla), toisen kerran vastaavan korkuinen sävel esiintyy laulun loppusäkeessä sanan "kaihoni" ensimmäisellä tavulla. Kyseisen laulun ambitus on siis b-d2.

Laulujen transponointi

Musiikkimaailmassa on vallinnut vanhastaan syvä kunnioitus säveltäjiä kohtaan. Säveltäjien tekemiä tempomerkintöjä, dynaamisia merkintöjä sekä muita esitysmerkintöjä on pidetty koskemattomina. Ennen kaikkea säveltäjän valitsema sävellaji on ollut pyhä. Periaate on hyvä. Sävellajeilla on eroja ja usein säveltäjä/sovittaja on valinnut sävellajin tietoisesti. Sävellajeihin liittyy myös monenlaista symboliikkaa, joka häviää jos sitä vaihdetaan.

Musiikkiteosten transponointia, eli sävellajin muuttamista on kuitenkin tehty satojen vuosien ajan. Se on perusteltua, jos teos on sovitettu jollekin toiselle intrumententille tai kokoonpanolle. Jokaiselle soittimelle on paremmin ja huonommin sopivia sävellajeja - kyse voi olla sointiin tai soittoteknisiin liittyvistä asioista.

Pohdintaa äänenkorkeudesta

Mitä laulajat ajattelevat laulaessaan

Tämä humoristinen piirros on minulle tuttu jo vuosien takaa ensimmäisen laulunopettajani luokkahuoneen seinältä. Siinä on karikatyyrit kaikkein keskeisimmistä äänityypeistä, eli fakeista, joita laulumaailmassa tapaa: bassosta, sopraanosta, baritonista, mezzosopraanosta ja tenorista.

Sekakuorossa äänityypit jakautuvat neljään päätyyppiin: naisäänet sopraanoon (korkea naisääni) ja alttoon (matala naisääni), miesäänet tenoriin (korkea miesääni) ja bassoon (matala miesääni). Se on toimivaksi havaittu jako, sillä neliäänisyydellä voidaan toteuttaa hyvin monimuotoisia musiikkiesityksiä.

Bells Publishing Oy -nimestä

Halusin liittää yritykseni nimeen jotain Karjalaan tai itäisyyteen viittaavaa, sillä sukujuureni ovat vahvasti Pohjois-Karjalassa ja karjalaiset ovat tunnetusti laulavaista väkeä. Ajattelen yleisesti itäisen mielenlaadun tarkoittavan väkevää tunne-elämää  ja myös itseilmaisun tarvetta - taiteelle hyvää maaperää.

En tiedä tämänkö vuoksi slaavilainen taide on aina puhutellut minua syvästi? Erityisesti Sergei Rahmaninovin (1873-1943) musiikki istui hyvin nuoruusvuosieni mielenmaisemaan.

Rahmaninovin musiikissa toistuu kaksi temaattista motiivia ylitse muiden: keskiaikainen Dies Irae (vihan päivä) -sekvenssi sekä kellomotiivi. Kello-teemaan hän on paneutunut erityisesti, omasta mielestään eräässä kaikkein onnistuneimmassa teoksessaan, Kellot-kantaatissa Op. 35, joka on sävelletty Edgar Allan Poen (1809-1849) runoon The Bells.

Edgar Allan Poe (1809-1849): The Bells

Neliosainen runo kertoo kelloista ja siitä, mitä ne viestivät soinnillaan.

Mistä kaikki alkoi - yrittäjän tarina

Oma lauluinnostukseni syttyi todenteolla vasta opiskeluaikoinani Oulussa. Siihen saakka olin kuvitellut, ettei laulaminen matalaäänisenä ihmisenä ollut minun juttuni - ääneni väsyi ja rasittui laulaessa nopeasti.

Kuorolaulukokemukset avasivat kuitenkin kokonaan uuden maailman. Sekakuoron bassoääni tuntui liikkuvan yleensä äänenkorkeuksiltaan minulle hyvin sopivalla alueella ja laulamiseni mahdollistui.

Kun sekakuorossa miesäänet jakaantuvat kahteen miesääneen: korkeaan (tenori) ja matalaan (basso), mieskuorossa jako on tiheämpi. Tenorit ja bassot jakautuvat edelleen ylempään (1. ja 2. tenori) ja alempaan (1. ja 2. basso) ääneen. Tiheä jako mieskuorossa (samoin naiskuorossa) mahdollistaa sen, että jokaiselle laulajalle löytyy ominaisin ääniala, jota on helppo laulaa.

Kuoroissa pääsee myös kiinni äänenmuodostuksen alkeisiin. Sen myötä laulaminen helpottuu ja käyttökelpoinen ääniala laajenee.

Äänenmuodostuksen alkeiden oppimisen myötä heräsi kiinnostukseni myös yksinlaulua kohtaan. Läheisen ystäväni kanssa harrastimme yhteismusisointia niin, että minä pianonsoittotaitoisena säestin häntä ja hän lauloi laulutunneilla saamiaan läksyjä. Vähitellen kokeilimme vaihtaa myös osia: hän siirtyi pianon ääreen ja minä kokeilin laulamista.

Parin vuoden jälkeen kypsyi ajatus pyrkiä Oulun konservatorioon musiikkiopiston yksinlauluoppiin. Haku tapahtui keväällä ja siihen sisältyi koelaulu lautakunnan edessä. Tiedon sisäänpääsystäni sain vasta alkusyksystä. Tällä välin olin ehtinyt saada ensimmäiset laulutuntini kahdella kesäkurssilla.

Joltain aivan ensimmäisiltä laulutunneiltani.

Lauluopinnoista huolimatta minulla on säilynyt matala ja tumma ääneni. Se on tosin voimistunut, sen ulottuvuus on kasvanut, sen sointiin on tullut vuolautta, kantavuutta ja tasalaatuisuutta. Alusta saakka se on määritelty bassobaritoniksi. Määritelmä pitää yhä paikkansa, vaikka monenlaisia spekulaatioita on esiintynyt matkan varrella.