Laulajakohtaiset sävellajit

Jos aikaisemmin yksinlaulujen transponoimiseen, eli sävellajien muuttamiseen onkin suhtauduttu varauksella, niin nykyisin sitä käytetään paljon rohkeammin.

Yksittäiselle laulajalle jopa puolen sävelaskelen (pieni sekunti) siirrolla saattaa olla ratkaiseva merkitys siihen, kuinka laulu soi vapaasti, laulaminen tuntuu hyvältä ja helpolta. Varsinkin lauluharrastuksen alkuvaiheessa sillä voi olla paljon merkitystä, sillä käyttökelpoinen ääniala on vielä suppea. Muutenkin äänenmuodostusta on helpompaa ryhtyä opettelemaan ns. keskialueelta, jolla laulaminen on helpointa ja vaivattominta.

Useimmin korkeat sävelet tuottavat eniten hankaluuksia laulajille. Sikälikin laulun korkeimmilla sävelillä on paljon merkitystä, että laulun musiikillinen huippukohta sijoittuu usein niihin. Jos korkein sävel soi kireästi, tukahtuneesti, alavireisesti tai pahimmassa tapauksessa sitä ei saada edes laulettua, niin täytyy pohtia, että onko laulajalla edellytyksiä laulaa kyseistä teosta - ainakaan käsillä olevasta sävellajista.

Peruslähtökohta on yleensä se, että korkeampi sävellaji kuulostaa soinniltaan kirkkaammalta. Siksi sävellajia kannattaisi laskea mahdollisimman vähän. Ja päin vastoin, tummuutta tavoittelevan laulun sävellajia kannattaa nostaa mahdollisimman vähän.

Tutun kansansävelmän melodia, johon on merkitty melodian korkein ja matalin ääni punaisella.

Sopivan sävellajin valintaan vaikuttaa yksittäisistä muuttujista ehkä eniten laulun ambitus, eli laulumelodiassa esiintyvien äärisävelten (korkeimman ja matalimman sävelen) välinen ero. Ylläolevassa kuvassa näkyy tutun kansanlaulun "Jo Karjalan kunnailla" sanat ja melodia g-mollissa. Laulun matalin sävel b on merkitty punaisella ("jo"-sanan kohdalla). Vastaavasti laulun korkein sävel d2 (kaksiviivainen d) esiintyy kahdessakin kohtaa, ensimmäinen esiintymä merkitty punaisella ("kukkuu"-sanan jälkimmäisellä tavulla), toisen kerran vastaavan korkuinen sävel esiintyy laulun loppusäkeessä sanan "kaihoni" ensimmäisellä tavulla. Kyseisen laulun ambitus on siis b-d2.

Laulujen transponointi

Musiikkimaailmassa on vallinnut vanhastaan syvä kunnioitus säveltäjiä kohtaan. Säveltäjien tekemiä tempomerkintöjä, dynaamisia merkintöjä sekä muita esitysmerkintöjä on pidetty koskemattomina. Ennen kaikkea säveltäjän valitsema sävellaji on ollut pyhä. Periaate on hyvä. Sävellajeilla on eroja ja usein säveltäjä/sovittaja on valinnut sävellajin tietoisesti. Sävellajeihin liittyy myös monenlaista symboliikkaa, joka häviää jos sitä vaihdetaan.

Musiikkiteosten transponointia, eli sävellajin muuttamista on kuitenkin tehty satojen vuosien ajan. Se on perusteltua, jos teos on sovitettu jollekin toiselle intrumententille tai kokoonpanolle. Jokaiselle soittimelle on paremmin ja huonommin sopivia sävellajeja - kyse voi olla sointiin tai soittoteknisiin liittyvistä asioista.

Pohdintaa äänenkorkeudesta

Mitä laulajat ajattelevat laulaessaan

Tämä humoristinen piirros on minulle tuttu jo vuosien takaa ensimmäisen laulunopettajani luokkahuoneen seinältä. Siinä on karikatyyrit kaikkein keskeisimmistä äänityypeistä, eli fakeista, joita laulumaailmassa tapaa: bassosta, sopraanosta, baritonista, mezzosopraanosta ja tenorista.

Sekakuorossa äänityypit jakautuvat neljään päätyyppiin: naisäänet sopraanoon (korkea naisääni) ja alttoon (matala naisääni), miesäänet tenoriin (korkea miesääni) ja bassoon (matala miesääni). Se on toimivaksi havaittu jako, sillä neliäänisyydellä voidaan toteuttaa hyvin monimuotoisia musiikkiesityksiä.

Bells Publishing Oy -nimestä

Halusin liittää yritykseni nimeen jotain Karjalaan tai itäisyyteen viittaavaa, sillä sukujuureni ovat vahvasti Pohjois-Karjalassa ja karjalaiset ovat tunnetusti laulavaista väkeä. Ajattelen yleisesti itäisen mielenlaadun tarkoittavan väkevää tunne-elämää  ja myös itseilmaisun tarvetta - taiteelle hyvää maaperää.

En tiedä tämänkö vuoksi slaavilainen taide on aina puhutellut minua syvästi? Erityisesti Sergei Rahmaninovin (1873-1943) musiikki istui hyvin nuoruusvuosieni mielenmaisemaan.

Rahmaninovin musiikissa toistuu kaksi temaattista motiivia ylitse muiden: keskiaikainen Dies Irae (vihan päivä) -sekvenssi sekä kellomotiivi. Kello-teemaan hän on paneutunut erityisesti, omasta mielestään eräässä kaikkein onnistuneimmassa teoksessaan, Kellot-kantaatissa Op. 35, joka on sävelletty Edgar Allan Poen (1809-1849) runoon The Bells.

Edgar Allan Poe (1809-1849): The Bells

Neliosainen runo kertoo kelloista ja siitä, mitä ne viestivät soinnillaan.

Mistä kaikki alkoi - yrittäjän tarina

Oma lauluinnostukseni syttyi todenteolla vasta opiskeluaikoinani Oulussa. Siihen saakka olin kuvitellut, ettei laulaminen matalaäänisenä ihmisenä ollut minun juttuni - ääneni väsyi ja rasittui laulaessa nopeasti.

Kuorolaulukokemukset avasivat kuitenkin kokonaan uuden maailman. Sekakuoron bassoääni tuntui liikkuvan yleensä äänenkorkeuksiltaan minulle hyvin sopivalla alueella ja laulamiseni mahdollistui.

Kun sekakuorossa miesäänet jakaantuvat kahteen miesääneen: korkeaan (tenori) ja matalaan (basso), mieskuorossa jako on tiheämpi. Tenorit ja bassot jakautuvat edelleen ylempään (1. ja 2. tenori) ja alempaan (1. ja 2. basso) ääneen. Tiheä jako mieskuorossa (samoin naiskuorossa) mahdollistaa sen, että jokaiselle laulajalle löytyy ominaisin ääniala, jota on helppo laulaa.

Kuoroissa pääsee myös kiinni äänenmuodostuksen alkeisiin. Sen myötä laulaminen helpottuu ja käyttökelpoinen ääniala laajenee.

Äänenmuodostuksen alkeiden oppimisen myötä heräsi kiinnostukseni myös yksinlaulua kohtaan. Läheisen ystäväni kanssa harrastimme yhteismusisointia niin, että minä pianonsoittotaitoisena säestin häntä ja hän lauloi laulutunneilla saamiaan läksyjä. Vähitellen kokeilimme vaihtaa myös osia: hän siirtyi pianon ääreen ja minä kokeilin laulamista.

Parin vuoden jälkeen kypsyi ajatus pyrkiä Oulun konservatorioon musiikkiopiston yksinlauluoppiin. Haku tapahtui keväällä ja siihen sisältyi koelaulu lautakunnan edessä. Tiedon sisäänpääsystäni sain vasta alkusyksystä. Tällä välin olin ehtinyt saada ensimmäiset laulutuntini kahdella kesäkurssilla.

Joltain aivan ensimmäisiltä laulutunneiltani.

Lauluopinnoista huolimatta minulla on säilynyt matala ja tumma ääneni. Se on tosin voimistunut, sen ulottuvuus on kasvanut, sen sointiin on tullut vuolautta, kantavuutta ja tasalaatuisuutta. Alusta saakka se on määritelty bassobaritoniksi. Määritelmä pitää yhä paikkansa, vaikka monenlaisia spekulaatioita on esiintynyt matkan varrella.